Hiljainen pyyntö

Tunnen kuinka lääkkeet peittävät ajatukseni. Yöllä muutama ketipinor naamaan, jotta ei tarvitsisi ajatella.

Siitä on monta monta viikkoa kuin viimeksi oksensin. Tukiryhmässä he tilasivat pizzaa kaikille, ahdistuneena uskottelin pystyväni syömään muutaman palan, puolessa välissä pizzaa kesytin ja sanoin meneväni vessaan, pyyhin vessassa kyyneliä poskiltani. Pettynyt katse katsoi takaisin peilistä. Harjoittelin hymyni valmiiksi ja astuin ulos vessasta. Pakkasin pizzan mukaan ja annoin siskolleni.

Naurettavana olen hyväillyt terällä ihoani. Koska mikään ei tunnu miltää, ei se edes satu. Yritän olla tajuttoman varovainen jotten osuisi taas verisuoneen taikka vetäisi liian syvää haavaa.
En halua nähdä niitä enään kehossani.

Huomenna on äitienpäivä. Tunnen itseni huonoksi,

olen aiheuttanut pelkkää surua,

huomenna kahvipöydässä vaikerran ja mietin mitä söisin.

Ja näen sen saman pettyneen ilmeen, "miksi".

ja tiedän äiti rakkaan ajattelevani "mitä minä tein väärin,

että lapsestani tuli tälläinen?!"

Mä oon taas tullut siihen etten uskolla nousta vaa'alle. 
Koska näen sen itsestäni. Isonen. Mua hirvittää. En ymmärrä.
Onkohan vaa'alla luku 63 kiloa jo lähellä? Normaalipainon raja.
Olen liian iso, en kehtaa edes liikkua mihinkään. Mun tekis mieli repiä tämä läski irti minusta. se ei kuulu minuun. Mä kyllä lupaan tehdä tälle jotain. Mua oksettaa tää kaikki lyllyvä vatsassani, perseessäni. Joka puolella.


Hoitokokouksessa masennuslääkettä nostettiin maksimiin, 60mg vuorokaudessa. Edes se ei saa näitä ajatuksia katoamaan.

mihin minä joudun? 

Pelastakaa mut, ja taikokaa

 mut edes 45 kiloiseksi,

jotta voisin elää.