Miksen mä voi olla hän, hento ja kaunis. Vaihtaisin itseni häneen milloin vain,
tuntuisi arvokkaammalta jopa kuolla hänen tilassaan kuin omassani.
Kuinka helppoa oisikaan vain sulkea ovi perässä, kääntää nariseva ovi lukkoon, helistellä täynnä olevaa lääkepurkkia.
Ei, en minä niitä yksi kerralla ottaisi, vie liikaa aikaa, tuskallisen liikaa. Kaataisin pienestä putelista kaiken alas.
Kääriytyisin vilttiin ja jäisin siihen. Joku kaunis valokuva kädessä, ehkä muutava kuivunut kyynel poskellani.
En haluaisi kuolla yksin, laittain rakkaistani valokuvan käsieni väliin ja puristaisin sitä lujaa.
Pahinta todella on se, että mä olen hehkuttanut nyt muutaman päivän näiden lääkkeiden tehoa, kyllä nämä ovatkin tehonneet, muttei se silti hetkauta minua.
Jos en olisi niin tunnollinen ja liikaa lupaava paska, olisin jo lähtenyt helpoiten, mutta nyt minä korvaan huonoa "lapsi rooliani" perheelleni ja yritän suorittaa koulun, maksaa kämpän ja laskut, tehdä työni. Mikään niistä ei tunnu tavoittelemisen arvoiselta, koska en näe niissä mitään jatkoa minulle. Miksi... helvetti vie, miksi täytyy tuntua tältä?
Kun voisi nauraa ja rakastaa.
Kaiken lisäksi kävelin tänään jälleen kerran itseni yli, otin yhteyttä "parhaaseen kaveriini" ja kerroin että minulla on ikävä häntä (hän joka nykyään seurustelee miehen kanssa joka oli mulle silloin _kaikki_) Sanoin haluavani unohtaa menneet ja jatkaa kavereina meidän yhteisienkin kavereiden vuoksi.
Mua sattui ja sattuu vieläkin, mutta ainakin se toinen osapuoli meistä sai mielenrauhan.
Kaikki voi tehdä ja sanoa mulle ihan mitä vaan ja mitä minä teen; Luovutan hetken päästä omista tunteistani ja annan anteeksi.
ps. Oon jotenkin todella hermona nyt tästä mahdollisesta/ei mahdollisesta "raskaudesta", kun sitä ei vielä millään voi varmistaa..