tiistai 31. heinäkuuta 2012

Pelkoa silmissä

Mun väsyneet silmät ei kerro mitään, mun silmistä ei näy mitään muuta kuin pettymykset ja syötyjen kaloreiden määrä, saatanan läski paska. En edes muista missä järjestyksessä mutta leivät 200kcl, ruoka 400 kcl, 2 keksiä 150kcl, karkkia 300kcl, jugurtti 80kcl,lohisalaattia 200kcl? Helvetti pyörristän siis 1500 siihen 1800 kcl oksennus kurkussa voisin vajota itkemään, mutten kykene edes siihen. Mä turpoan silmissä.
 Miksen mä voi olla hän, hento ja kaunis. Vaihtaisin itseni häneen milloin vain,
 tuntuisi arvokkaammalta jopa kuolla hänen tilassaan kuin omassani.

Kuinka helppoa oisikaan vain sulkea ovi perässä, kääntää nariseva ovi lukkoon, helistellä täynnä olevaa lääkepurkkia. 
Ei, en minä niitä yksi kerralla ottaisi, vie liikaa aikaa, tuskallisen liikaa. Kaataisin pienestä putelista kaiken alas.
Kääriytyisin vilttiin ja jäisin siihen. Joku kaunis valokuva kädessä, ehkä muutava kuivunut kyynel poskellani. 
En haluaisi kuolla yksin, laittain rakkaistani valokuvan käsieni väliin ja puristaisin sitä lujaa.

Pahinta todella on se, että mä olen hehkuttanut nyt muutaman päivän näiden lääkkeiden tehoa, kyllä nämä ovatkin tehonneet, muttei se silti hetkauta minua. 

Jos en olisi niin tunnollinen ja liikaa lupaava paska, olisin jo lähtenyt helpoiten, mutta nyt minä korvaan huonoa "lapsi rooliani" perheelleni ja yritän suorittaa koulun, maksaa kämpän ja laskut, tehdä työni.  Mikään niistä ei tunnu tavoittelemisen arvoiselta, koska en näe niissä mitään jatkoa minulle. Miksi... helvetti vie, miksi täytyy tuntua tältä?
 Kun voisi nauraa ja rakastaa.

Kaiken lisäksi kävelin tänään jälleen kerran itseni yli, otin yhteyttä "parhaaseen kaveriini" ja kerroin että minulla on ikävä häntä (hän joka nykyään seurustelee miehen kanssa joka oli mulle silloin _kaikki_)  Sanoin haluavani unohtaa menneet ja jatkaa kavereina meidän yhteisienkin kavereiden vuoksi.
Mua sattui ja sattuu vieläkin, mutta ainakin se toinen osapuoli meistä sai mielenrauhan.

Kaikki voi tehdä ja sanoa mulle ihan mitä vaan ja mitä minä teen; Luovutan hetken päästä omista tunteistani ja annan anteeksi.


ps. Oon jotenkin todella hermona nyt tästä mahdollisesta/ei mahdollisesta "raskaudesta", kun sitä ei vielä millään voi varmistaa..

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Takaisin hulluudessa

Tää päivä alkoi huonosti ja päättyikin melko ahdistuksen merkeissä. Aamulla rohkaisin itteeni syömään muroja.. en kestä vain semmosta maidon mukana muussautuvaa mössöä, mikään ei ollut muuttunut, luulin olevani jo vahvempi voidakseni olla oksentamatta mutta ehei, laitoin kotonani suihkun valumaan siskon istuttua olkkarissa ja työnsin sormet kurkkuun. Kaikki kävi samalla tavalla kuin ennenkin. Pettymys.
 n. 160kcl..

Seuraavaksi söin 17 aikaan tupla suklaa patukan, en tiedä mutten potenut hirveätä morkkista. Mutta iltapalan tullessa isän luonani syötyäni kolme leipää ja kaksi pasteijaa.. ryntäsin oksentamaan. Mikä minua vaivaa? Miksi? Tiedän että rasvaiset pienet pasteijat aiheuttivat sen. Olenhan lihava, joten en saa jättää oksentamatta.
n. 550kcl
 total: n. 800 kcl


Kaiken tämän lisäksi.....
Mua pelottaa kaiken lisäksi, mä oon taas ajautunut hölmöilemään, enkä voi minnekkään muualle kertoa tästä kuin tänne, ja tännekkin kirjottaminen pelottaa... tunnen itseni niin likaseksi. Nimittäin harrastin ilman ehkäisyä seksiä ollessani serkkuni luona keski-suomessa... tuolloin minulla oli niin sanotusti menkat joten tunsin oloni "melko varmaksi" vaikka varmoja päiviä ei olekkaan.
Kuitenki en voinut oppia edellisestä vaan sama jatkui uuden tuttavuuden kanssa (johon olen hieman ihastunutkin tällä hetkellä) Laskin väärin kiertoni ja tajusin että harrastimme ilman kumia juuri ovulaatio päivinäni...... nyt se on myöhäistä katua.. jotenkin uskottelen itselleni etten voi edes tulla raskaaksi, nyt en vain tiedä mitä tehdä. Rakastan lapsia yli kaiken ja lapsi varmasti muuttaisi elämän... mutta silti mua pelottaa--- kaiken lisäksi en edes voi olla satavarma kumman lapsi olisi. Hävettää..

Millon mä oikein opin?! Tiedän että toimin todella tyhmästi.
Mun pitäis varmaan oikeesti lopettaa alkoholin käyttö kokonaan..

Mua itkettää tää kaikki, asiat on vaan taas niin sekaisin. Toisessa blogissa en edes kehtaa myöntää sitä..
no te ainikin tiedätte :( anteeksi.



Ja ihan kauheeta, että musta tuntuu nyt tältä...

ei olla puhuttu Viltsun kanssa kuukausiin ja nyt siltä tuli inboxiin viestiä.. haluais olla väleissä.
Miten mä pystyn? Se vehtas mun selän takan mun parhaan kaverin kanssa ja nykyään seurustelee sen kanssa... Mä vaan en osaa vihata, mutta sattuu ja vitusti.

torstai 19. heinäkuuta 2012

tunne jolle ei ole nimeä

kaikki tuntuu hetkessä hajoavan palasiks.
ei ole mitään syytä miksi voisin huonosti
muuta kuin helvetinmoinen viha itseäni kohtaan.
en enään jaksa edes välittää levenevästä perseestäni
taikka reisistäni... miksi välittäisin?
pelkään vain arkun hajoavani alta. mitä väliä.
tää on helvetinmoinen paskavittu kierre ja mä en jaksa.
en saa edes kirjotettua sitä tähän. jatkan vellomista
vielä hetken helvetissä ja päästän irti.


niin säälittävä raukka paska mä oon.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

No one loves a suicidal girl


Auttakaa.. mä en tiedä miten mä selviän tästä viikonlopusta.


Tuntuu että sekoan näihin ajatuksiin! Joka suunnasta tulee vain lisää surua, lisää kyyneliä. Mun neljä lähimmäistä ystävää ei halua/pysty/jaksa enään pitää muhun yhteyttä. Marianne ja Mindy, olivat siinä tilanteessa kun yritin itsemurhaa.. Carin taas ei enään halua olla "lapsenvahtina" ja Susan näin tänään ja hän vaikutti kireältä ja lopuksi  lähdettyämme ulos hän tokaisi vihaisen "ja mun seurassa ei sit vittu tarvii oksennella" menin ihan sanattomaksi ja yritin änkyttää etten mitään tehnyt vessassa, vaikka tiesin jo jääneeni kiinni... 

Mulla on paljon ystäviä, muttei ketään juuri nyt joka ois mun  luona mun seurassa ja pitämässä musta kädestä kiinni, toisaalta musta tuntuu säälittävältä etten mä vittu pärjää itseni kanssa.


Niin monet kerrat oon pettäny itseni
Leikkinyt että mä olisin joku muu

Miksei kukaan tuu
Ja pelasta mua pulasta, opasta oikeelle kadulle,
estä hukkumasta hulluuteen, pahuuteen

En mä osaa muuta olla
Vaikka yrittäisin kuinka, ei se onnistu pakolla
En mä pysty muuksi muuttuu
Vaikka tahtoisin niin paljon multa voimat puuttuu


Mut löytää näistä sanoista (klik)


Kipua voi kuulemma kestää, mut musta tuntuu etten mä kestä enään.
Täällä on vaan liikaa odotuksia, toiveita, joita mä en pysty toteuttamaan.
Lopettaisin tän kaiken tähän nyt ja heti, mutten voi jättää mun koiraa yksin tänne asunnolle.

Mä en vaan selvii... anteeks.


Nyt mä jatkan tätä bulimia-anorektista iltaani tässä hiljaisuudessa. Lihon ja lihon, mutta eikai silläkään enään loppujen lopuksi ole mitään väliä.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Hiljaiset kyyneleet

Monta tuskasta kyyneltä sisälläni, mikään niistä ei ole vapautunut poskilleni. Monta tappavaa kaloria mahassani. 
Monta pettymystä, monta vessassa käyntiä, liian monta polvistumista ja kakoamis ääntä.
Rakastan viettää aikaa äitini kanssa, olen vältellyt sitä liikaa, koska tämä laatu aika sisältää omat kriteerinsä, ruoka. Sain taivuteltua meidät sushi paikkaan jossa tuli sushia syötyä, leffassa 100g karkkipussi ja pienet popcornit. Ja ennen kaikkea tätä roskaa kotona kanaa ja riisiä.
.. ja kun kaiken noiden jälkeen mä ajattelen et peli on menetetty, läski mikä läski. Tunnen oloni vielä kuvottavammaksi, koska näläntunteeni palaa aina takaisin. En usko että se johtuu oksentelusta. Koska enemmän pidin sisälläni tänään. Ne likaiset salaisuudet olisivat saaneet vajota veteen. Mutten voinut lopettaa siihen kertaan, söin vielä yöllä 600 kalorin pizza ja oksensin yli puolet. Olen taas tässä samassa helvetinmoisessa kierteessä.
Mä olen niin uupunut. Tekee pahaa katsoa peiliin, kulkea ohi ja nähdä se suuri varjo. En enään pysty edes valehtelemaan itselleni olevan hyvä näin. Mä en olisi hyvä vielä edes 15 kilon pudotuksen jälkeen. Miten mä tuun jaksamaan kantaa itseäni enään kauaa? Henkinen taakkakin tekee jo kipeää, saati sitten fyysinen..

torstai 5. heinäkuuta 2012

tappavia ajatuksia...


Mun tekis mieli huutaa kaikki ulos.
Joka ikinen salaisuuteni, kertoa kaikille kuinka mä tunnen.

Tukehdun näihin pahoihin ajatuksiin.
Hukun.

Syö, älä syö, oksenna, oksenna, oksenna.
3 herkkusientä,
2 ruisleipää,
pieni makkara,
pala lörtsy piirakkaa 

Ja sisälläni on pysynyt vain leivät...
mutta silti sinne jäi liikaa..
sisko haluaa karkkia ja sipsiä,
minä läski seuraan perässä kauppaan.

Pitkästä aikaa musta todellakin tuntuu siltä että hukun tähän yksinäisyyteen. Lääkeyliannoksen jälkeen mun parhaat kaveritkaan eivät enään uskolla nähdä mua. Mä ymmärrän kyllä, mutta pahalta se tuntuu kun on heikoimmillaan ja kaikki kaikkoavat.

Joten mikä järki tässä misään on?

Musta kun vain tuntuu että mulla on kaksi ainutta vaihtoehtoa.
40kg tai .... lähteminen.

Miksi, miks, miks MÄ TUNNEN NÄIN?
Eikö tämä kulu minusta ikinä irti?

 

maanantai 2. heinäkuuta 2012

mä tajusin vasta nyt mitä mä oon mennyt tekemään

Mariannelta tuli viestiä facebookkiin... sen ja mindyn ansiosta mä oon elossa. Mulla on niin paska, sanaton olo.. miten paska ihminen on voinu tehä noin?? Mun kuuluis todellakin istua suljetulla vieläkin.

OLIN PSYKOOSISSA ton tapahtuneen aikana... en muista mitään tosta mitä marianne kerto mulle:

"en ihmettele et oisit ollukki jossai psykoosikohtaukses koska olit oikeesti pelottava.... eka hoit pitkän aikaa kui rakkait me ollaa ja pusuttelit yms ja sit ku olin saanu sust irti sen et oot vetäny jotai lääkkeit ni otit vaa taskustas yhe lisää ja olit vetämäs sitä huiviis samal ku katoit mua. sitku tönäsin sen lasin sun kädest ja ne läikky ympäriis ni nauroit vaa. ja myöhemminki ku soitit meijät sinne ärrän etee ja tultii ni ku minttu oli kävelemäs sinne ni sä katoit sitä ja olit ottamas lisää lääkkeit, kunnes se huitas sen sun kädest. oon vaa miettiny kokoaja et miten pystyit tekee sillee, jotenki nii sairaasti, ku iha oikeesti yritit vetää ittees hengilt meijä nenä ees mut toivon nyt todella et saat oikeit lääkkeit ja hoitoo koska toi oli kyl pelottavin ja kauhein ilta varmaa mun elämäs ja toivon ettei kenenkää meist tarvis kokee sitä uusiks.."





Nää kyyneleet ei vaan lakkaa valumasta... 
enkä mä saa sanaakaan suustani.

jos mä kuolen nuorena

tuntuu tyhjältä aloittaa mitään.. tuntuu kuin olisin jo sanonut kaikki sanat.
Romahtelin osastolla moneen otteeseen, purskahdin itkuun. Tärisin, jalkani eivät meinanneet enään kantaa suurta ruhoani.. en ole varmaan ikinä syönyt näin vähän.. en tiedä johtuiko yliannostuksesta mutten vain voinut yksinkertaisesti syödä. Neljä pitkää helvetillistä päivää mä nakersin muutaman hapankorpun päivässä. Mehulasin ja kaakaota. Olisin varmaan pyörtynyt jos en ois syönyt joitain äidin tuliaisia, mun lempikarkkeja. Nyt ei tee edes niitä mieli. Mun ei tee mitään mieli. Muuta kuin haihtua.
Mä olen kotona, äidilläni. Luulin hyppiväni onnesta päästyäni ulos. Mutta mä romahdin itkuun kotona, huomasin miten mikään ei ollu muuttunut.. miten raskaalta kaikki tuntu. Mietin jo pienen hetken lähteväni osastolle takaisin, muttei siitäkään mitään hyötyä ole. Harkitsin jo vakavissani vetäväni kolme kertaa suuremman annostuksen lääkkeitä kuin viimeksi.

Mutta mun ajatukset vaihtuivat nopeasti hiljaisiin kyyneliin jotka muuttuivat huutoitkuksi avattuani oven ja pieni pikkuveljeni 6v. (erityislapsi) katsoo minua ovella pitkään surullisesti ja halaa pitkään.
En vain tiedä enään miten jatkaa. Psyykkeeni on jo romahtamassa ihan senkin takia etten ole syönyt tänään mitään kuin kaksi domino -keksiä... ja nekin kummittelevat mua tappavasti.

Äitin rauhalliset silmät ovat muuttuneet levottomiksi, toivottomiksi. "Ota grilliruokaa, edes maissia, sua varten laitettiin" ja mä en pysty.. mä en pysty.

Osastolla pakkoliikunnasta tuli mulle helvettiä, joka on jatkunut jo tän päivän kotona. Jos mä haluan jotain vielä tänään syödä mun pitää viimesillä voimilla raahautua kävellen kauppaan hakemaan herkkusienia ja sinihomejuustoa.. hae, älä hae, hae, älä hae..
Marianne ja Mindy.. ne pelasti mut. Ne soitti ambulanssin, ja piti mua väkisin aloillani kun mä rimpuilin ja huusin. oon ansainnu tän ettei ne vaan pysty näkemään mua nyt, enään ikinä.


Enkä mä voi edes tarpeeksi kiittää teitä rakkaita... kiitos joka ikisestä kommentistanne.




Mä olen vajonnut alemmas kuin koskaan...