maanantai 2. heinäkuuta 2012

jos mä kuolen nuorena

tuntuu tyhjältä aloittaa mitään.. tuntuu kuin olisin jo sanonut kaikki sanat.
Romahtelin osastolla moneen otteeseen, purskahdin itkuun. Tärisin, jalkani eivät meinanneet enään kantaa suurta ruhoani.. en ole varmaan ikinä syönyt näin vähän.. en tiedä johtuiko yliannostuksesta mutten vain voinut yksinkertaisesti syödä. Neljä pitkää helvetillistä päivää mä nakersin muutaman hapankorpun päivässä. Mehulasin ja kaakaota. Olisin varmaan pyörtynyt jos en ois syönyt joitain äidin tuliaisia, mun lempikarkkeja. Nyt ei tee edes niitä mieli. Mun ei tee mitään mieli. Muuta kuin haihtua.
Mä olen kotona, äidilläni. Luulin hyppiväni onnesta päästyäni ulos. Mutta mä romahdin itkuun kotona, huomasin miten mikään ei ollu muuttunut.. miten raskaalta kaikki tuntu. Mietin jo pienen hetken lähteväni osastolle takaisin, muttei siitäkään mitään hyötyä ole. Harkitsin jo vakavissani vetäväni kolme kertaa suuremman annostuksen lääkkeitä kuin viimeksi.

Mutta mun ajatukset vaihtuivat nopeasti hiljaisiin kyyneliin jotka muuttuivat huutoitkuksi avattuani oven ja pieni pikkuveljeni 6v. (erityislapsi) katsoo minua ovella pitkään surullisesti ja halaa pitkään.
En vain tiedä enään miten jatkaa. Psyykkeeni on jo romahtamassa ihan senkin takia etten ole syönyt tänään mitään kuin kaksi domino -keksiä... ja nekin kummittelevat mua tappavasti.

Äitin rauhalliset silmät ovat muuttuneet levottomiksi, toivottomiksi. "Ota grilliruokaa, edes maissia, sua varten laitettiin" ja mä en pysty.. mä en pysty.

Osastolla pakkoliikunnasta tuli mulle helvettiä, joka on jatkunut jo tän päivän kotona. Jos mä haluan jotain vielä tänään syödä mun pitää viimesillä voimilla raahautua kävellen kauppaan hakemaan herkkusienia ja sinihomejuustoa.. hae, älä hae, hae, älä hae..
Marianne ja Mindy.. ne pelasti mut. Ne soitti ambulanssin, ja piti mua väkisin aloillani kun mä rimpuilin ja huusin. oon ansainnu tän ettei ne vaan pysty näkemään mua nyt, enään ikinä.


Enkä mä voi edes tarpeeksi kiittää teitä rakkaita... kiitos joka ikisestä kommentistanne.




Mä olen vajonnut alemmas kuin koskaan...

1 kommentti:

  1. sä olet vahva, sä jaksat nousta ja taistella sä tuut vielä parempaa kuntoon, tiiän et se on vaikeeta, mutta pakko on yrittää, vaikka on vaikeeta koska täällä kuitenkin moni joka susta välittää <3

    VastaaPoista

kiitos kun kuivasit kyyneleeni