mä en halua palata eiliseen..

Ylin kuva... riitaa mun syömisistä. Hilla eli katruski puhelimessa purki pahaa oloaan riidan jälkeen ja satutti itseään. mulla nous kauhea itkupaniiki. juoksin ulos ja poltin kättäni ja sun  muuta. mun olotila on hirveä ja osaston tarpeessa oleva. mutta olen epävakaa. neei mua sinne ota :/ ainakaan mielellään.  Onneks Hilla huolentii musta. mutten tiedä kuinka selvitä enään :'(

miksi miksi miksi kaikki on niin särkyvää!?

En oikein tiedä mitä tähän pitäisi sanoa? Hajottaa....

Pelottaa hieman kertoa tänne, kun Hilla meni kerran ilman lupaa tätä vilkasemaan koska oli huolissaan musta. En mä pahastunut ymmärrän ihan täysin. Nyt hän lupasi ettei mene, voinko luottaa? Voin?

Olimme sunnuntaina baarissa... kaikki meni okei, en tiennyt että hillaa ahdisti niin paljon olla siellä. Loppu illasta mietin miksi Hilla on niin outo, töni minua pois hänen luotaan ja oli muutenkin todella humalassa. Päätin että lähdemme nyt heti kotiin koska hilla oksenteli ympäriinsä.. :(  Pääsimme taksiin ja yhtäkkiä kuule etupenkiltä kun hilla sanoo minulle "otin yhden bentson) eli siis opamoxin. Kaikki sekoilu johtui siis siitä.

Aloin hiljaa itkemään taksin takana ja hoin itselleni "MIKSI"?! 

olin tajuttoman vihanen... päästyämme kotiin tappelimme hetken  muttei siitäkään mitään tullut. Ryntäsin vessaan ja toimin juuri odottamalla tavallani. En ehtinyt edes avata sheiveriä kunnolla joten ihan kuin juustoa olisin höylännyt.. en tuntenut kipua kyynelieni takaa. Hilla huusi ja itki oven takana. Avasin ja jäin makaamaan veren peittoon lattialle. Koko ilta on hillan kohdalla pelkkä sumua. Minä en halua muistaa.

Koko illan lopputulos oli sekavaa, verta kummankin kädessä, mustelmia, oksennusta...

Aamulla hilla pelkäsin että nyt kun hän "ratkesi" ilman syytä bentsoihin, jättäisin hänet. Itkin, itkimme. ja saimme puhuttua ja sovittua. Nyt kaikki on taas suht hyvin. Pelkään hillan puolesta vain.. tiedän hänen yrittävän.

En voi edes kertoa tästä ystävilleni koska tiedän että he alkaisivat vihata hillaa.. kaikki tekee virheitä. Mäkin olen tehnyt. Miksen siis nyt voisi antaa anteeksi? Olen antanukkin jo.

Hilla on itkenyt ja pyydellyt anteeksi niin paljon että mun sydän särkyy. Hilla syyttää itseään kun satutin itseäni, se on vain ja ainoastaan mun vika. itse viilsin..

Mun oli pakko saada purkaa tämä. 

pelkään vain seuraavaa episodia. 

tiedän miltä tämä koko touhu vaikuttaa ulkopuolisen silmiin..

mutta meille on enemmän hyviä rakkaita hetkiä, kuin tälläisiä veri helvettejä

kieltämättä, mä tarvitsen teidänkin tukea nyt :(

Totaallista romahtamista ja liikaa asiaa

nyt mä helvetti vie murennun, kuolen tähän kipuun. En oikein tiedä kuinka kaukaa mun pitäis aloittaa kertomaan teille, osa teistä tietää ja osa ei.

Mä nykyään seurustelen tytön kanssa, mä rakastan sitä ihan mahdottomasti. Meidän molempien taustat on vaan tajuttoman raskaa. Mun tyttöystävän (sanotaan vaikka Hillan) ongelmat on melko painavia ja suuria. Me ollaan tavattu osastolla rikkinäisinä. Hillan tyttöystävä kuoli puolivuotta sitten äkillisesti... Hilla on siitä asti ollut sekasin ja nyt me tavattiin. Hilla käyttää kuitenkin  lääkkeitä väärin, liikaa erilaisia päihteitä... 
Tänään oli kuitenkin vika tikki. Olin helpottunut että Hilla edes kertoi mutta hän oli vetässyt jonkun verran rauhottavia ja sun muita. Mä itkin tuskasta. Sain asian tietääni tekstiviestillä, eikä mun epävakaa pää kestänyt lukea niitä viestejä hajoamisista.. MITÄ MÄ TEEN. Sain itse paniikki ahdistus kohtauksen ja vedin taas ranteeseeni pieniä vekkejä :( ja rikoin ihon. ja tuntuu aivan tajuttoman paskalta. 

Oon hylännyt mun kaverit... en oo pitänyt niihin yhteyttä ja oon kulkenut huonoilla poluilla Hillan kanssa. Mun ystävät on huolissaan musta ja miettii miks musta ei kuulu mitään muuta kuin silloin jos tarvitsen neuvoja tai apua.. MÄ OON PASKA. Miten mä enään ikinä saan heitä takaisin. Mua ahdistaa KAIKKI. Hillan pahaolo, oma pahaolo. Syömättömyys.... Hillan syömättömyys.. Pilvi, huumeet, lääkkeet KAIKKI SE PASKA. Tappaako huumeet ja lääkkeet Hillan ja mun suhteen?? '

Kaikki sanoo ettei täs käy mun kannalta hyvin ja mun pitäis lopettaa tää.. mutten mä voi, rakastan sitä.

miksimiksi, juuri kun kaikki oli kasassa. miksi mun täytyy kirjoittaa tätä nyt tässä teille? Miksi? Mä en jaksa enään hajota. Tää vaan vie kaikki voimat. Kuolen huoleen Hillan puolesta.

hengissä

Anteeksi tämä pitkä piinaava hiljaisuus, kaikkea on sattunut.

Olen rakastunut.. voi kyllä luitte oikein, RAKASTUNUT. tyttöön. pidän siis enemmän tytöistä.

Mutten mä silti saa vedettyä itseäni POIS... oon niin rappiolla.. juon liikaa, näin arkimaanantainakin.
Häpeän yksin ja huutoraivoan ja itken.

Mä tiedän että mä oon niin syvällä etten tiedä kuinka mä kestäisin...... mutta musta vaan tuntuu etten pysty lopettamaan tätä hajoilua.

En voi syödä ja jos syön niin erittäin vähän. olen oksettava. enkä tiedä kuinka vitussa mä voin tästä jatkaa.

Kun poiis lähteminen houkuttelee vaan liikaa... ja mä itken.


Anteeks kun en ole vastaillut kommentteihin, ja se ei tosiaan tarkota ettenkö VÄLITTÄISI TEISTÄ.
Aivan liikaa, jakselkaa MURUT.

Again and again..... I go mad

Mä oon nyt niin sekoomis pisteessä.

Kävin vaa'alla eihän se mikään ylläri sinänsä ollut. Silti mä tartuin terään,

miksiKÖ? Koska mä oon vältelly syömistä, tehnyt paljon, elänyt vähillä ruuilla. 

Ja tulos on NOLLA. Vitun NOLLA !!! 

Paino oli aika samaa luokkaa.. iltapainon otin mutta silti. Oisin voinut hirttää itseni.

Päädyin nyrkeihin ja terään. 

Säälittäviä viivoja, liian pieniä lyöntejä. 

mä vihaan tätä. 

Pitää vittu lopettaa syöminen.

joo uhkaa vaan, säälittävä ahne paska... as always..

anteeks tää postaus.

mä vaan hajosin. 

Voiko tunteeseen kuolla?

 

 Mä kuolen tähän ahdistukseen!!!
Millään muulla lauseella mä en vain pystynyt aloittamaan tätä. 
Ja tästä tappavasta tunteesta voin vain itse syyttää itseäni; VITUN IDIOOTTI. 

• Mä puolitin mun vahvimmat masennuslääkkeet ilman mitään lupaa..  pian lopetan ne kokonaan.
• Mä en osaa olla syömättä, vähentämään oon pystyny mutta sekään ei riitä. En saisi syödä..
• En osaa sanoa ei, teen liikaa töitä, toisaalta musta tuntuu etten tee yhtään mitään. pe-su yhteensä 33h töitä..
• En osaa asennoitua mihinkään, en osaa olla missään.  

Huh, en edes tiedä välittyyky tämä viha, väsymys ja ahdistus sinne asti. Voisin kuristaa itseni. Olin eilen saada (taino sainkin..) paniikkikohtauksen bussissa, pitkästä aikaa. Welcome..

Aloin täristä bussin takapenkillä. Tunsin kuinka huulistani lähti tunto ja bussin käytävä alkoi pyöriä silmieni edessä. Hengitä, hengitä, hengitä nyt saatana. Lopulta sain hengitykseni tasautumaan. Noustessani bussista oloni helpottui. 

Päästyäni töihin lasten kotiin, se iski uudelleen. Talo oli pimeä ja hiljainen, isot moderniset ikkunat veivät talon rakenteesta enemmän tilaa kuin isot korkeat seinät. Istuessani ulkona tupakalla se iski, panikoin jonkun tarkkailevan minua, kuolen kuolen. Näin harhoja taas, ne vilahtivat ohitseni vähän väliä. Pakotin itseni soittamaan DKT-terapeutilleni jolle saan soittaa joka päivä 8-22 välillä, vaikean tilanteen tullessa. Helpotti hieman muttei kokonaan. 

Ja nyt se iskee taas :( en kestä. Sain juuri syötyä aamupalan.
Nyt istun ahdistusksen kanssa ruokapöydässä tyhjä lautanen edessäni. Ja se tunkeutuu taas sisälleni, hiljaa mutta varmasti.
Ajatukseni alkavat taas menemään sekavaa rataa, kohta töihin, eka isälle, ensiksi talolleni, lenkillekkin pitäis mennä, söin juuri kaksi leipää, jugurttia. Olen ongelma, läski. Lopulta saan itseni vihaiseksi ja puristan jalkojani mustelmille. Veitsi käteen vai puhelin käteen? Siinäkö vaihtoehtoni ovat? Terapeuttini tai viillot. 

Mä oikeesti hajoan tähän lattialle. 

LOST

Olen hukannut keijun siivet. Ne ovat kokonaan poissa, tilalla on vain raskaat painot nilkoissani. Ne estävät minua elämästä. Niin kuin joka ikinen gramma minussa. Kaikki on kadonnut, taito olla tyhjääkin tyhjempi on kuollut. Olen kadottanut itseni jonnekkin höyheneen kevyen ja normaalin elämän välille. Tämä väli tuntuu kaikista pahimmalta - en ole missään. En edes terve, enkä laiha. 
Täällä -ei missään- on niin pimeää. Haukon happea mutten saa vedettyä keuhkojani täyteen. Olen vajanainen. Vailla itseäni.

Ihmiset, terapeutit, lääkärit kertovat kuinka pikku hiljaa löytää itsensä. Entä jos jokin on varastanut minut, entä jos "taito" elää on kadonnut lopullisesti.

Tuntuu pahalta kuinka mä olen taas voimistunut huijaamaan muita, kuinka mun keho pakottaa mut siihen.. ei hiiskahdustakaan niistä pakottavista verta valuvista mielikuvista, tai siitä vapauttavasta tunteesta kun terä repii ihon poimu poimulta auki. 

 Kaikessa hiljaisuudessa lukittaudun vessaan..

tunteiden saartama

Jokin pieni, hento, särkynyt tunne on vallannut minut. Hiljaa olen vihainen, mutta kaikkein eniten helvetin surullinen. Olen tukehtumassa tähän  vyöryyn joka vaahtoaa sisälläni. Mulla on IKÄVÄ. Niin kamala ikävä.  Niin moni asia muistuttaa susta täällä, onneksi taivas ei ole kaukana vaikka se välillä tuntuukin siltä. Rakas D, kumpa olisit saanut tarvitsemasi avun ja nähnyt vielä toivoa täällä meidän kanssamme. Toivon että jollakin tavalla sä pystyt lukemaan nämä. Mutta mä lupaan, mä teen kaikkeni että voisin auttaa muita.  Ollaan sun äitinkin kanssa puhuttu asioista paljon, se rakastaa sua. Niin niin paljon. Se menee kunnallisvaaleihin ajamaan meidän nuorten asioita, jotta meille saatais paremmat hoidot ja oltavat. Mä aijon auttaa sun äitiä, niin paljon kuin vain voin. Enkelit ovat kauniita, mutta susta tuli liian aikaisin enkeli.. olet hirmurakas.

Tän kaiken surun ympyröimänä mä olen jaksanut uurtaa salilla, tällä viikolla olin siellä kuusi kertaa. Ensi viikolla yritän ehtiä n. neljä kertaa. Tuntuu kauhean laiskalta jos en saa jotain aikaseksi edes yhden päivä aikana. Liikunta tuntuu olevan mulle taas pakokeino tästä kaikesta. Toivon vaan että en unohda syödä.
Toisaalta toivon etten söis enään ollenkaan. Ja paino putoaisikin jollain ihmeen kaupalla.. olisin kerrankin onnistunut jossain. ja voisin tuntea itseni hyväksi. 

MÄ tukehdun tähän...

 Nimittäin itseeni... läskeihini, kiloihini.

Oon paisunut, ostin äidin antamilla lääkerahoilla vaa'an.

Enkä ole saanut mitään tuloksia. Monta päivää vain samaa lukua,

ja enempää. Mä todella oon tukehtumassa. 

Vihaan ja itseeni.

Kyyneliini. 

 Jos mä en edes voi saavuttaa laihuutta... niin kuoleman voin.

Miksei painoni laske.. !? 

Syön päivittäin 600-1500 kaloria,

ja mikään ei muutu.

Miksen ole minkään arvoinen..

Olenko pilannut iteseni?

vihaan vihaan vihaan vihaan.

SAATANA.

 

Hengissä ollaan

Painokin on tässä muutaman päivän sisällä tullut tietoon.
Osin järkytyksenä siitä kuinka oon taas kasvanut.
Ja en tarkota tällä henkistä kasvua...

Kuitenkin nyt on asetettu tavotteita... ja miinus kymmenen kiloa on nyt tähtäimessä, tarkkaa aikataulua tuolle luvulle ei ole, mutta mulla on paras apu kädenulottuvilla, yks rakkaimmista ♥

Nyt mun laihdutus on melko suunnitelmallista. Tarkat kaloritavoitteet. Oksentelun vähentäminen ja lopulta lopettaminen.

Mä tosiaan toivon et onnistun. Kun saan pois 3-4kiloa tästä, laitan teille kuvaa tulemaan.

Tältä mä vielä tulen näyttämään...


Olin menossa luovuttamaan verta tänään, kuitenkin sitä lykättiin ensiksi sen takia koska olen ollut vaikean masennuksen takia tänä vuonna 3 kertaa sairaalahoidossa. Joten he joutuvat vielä konsultoimaan asiaa.. toiseksi hän mittasi hemoglobiinini joka viime luovutuksessa oli 140... ja tänään 115.. sairaanhoitaja oli aivan ihmeissään ja pyysi että mitataan toisesta kädestä vielä uudestaa. "Onko tähän syytä?" en tiedä...

Ps. Menkkani alkoivat tänään, joten voin helpotuksesta sulkea mahdollisen raskaus vaihtoehdon pois.

ei loppua

oon niin väsy ja humaöassa. kirjotan kuitenki.. oksensin juuri sken makaeoonia ja jauheöihaa.. kello on koht neljä yöllä.   ooon syäny tuhat mehujäätä. muuutaman karjalanpiirakan ja oksentanu... kaksi pilttiä.  sose keittoa j VANULLAAN kaverilla ilman oksennnust?!! järkytys.  varmaasti muutakin. HUOMENNA JUMALAUT A VAA 500KCL

Hairahduksia..

Kun sille ajatuksella antaa edes vähän valtaa, se vie varmasti kaiken. Koko tämän päivän olen bulimikoinut, en ole tehnyt mitään muuta. En haluaisi purkaa tätä päivää palasiksi mutta teen sen kuitenkin;

Herään ja teen välittömästi itselleni yhden karjalanpiirakan ja leivän, oksennan.  Noin puolentunnin päästä syön taas kaksi leipää ja oksennan.  Vielä myöhemmin söin vanilja tuutin... oksensin.

Lähden terapiakäynnille ja palaan sieltä. Otan kuusi pinaattilettua ja olen ryntäämässä oksentamaan kunnes isä varaa vessan tuhanneksi vuodeksi ja menetin tilaisuuden. 

Lähden äidillä käymään syön pieniä ananaspaloja. Kun kaikki lähtevät saunaan otan jäätelöä ja oksennan senkin. 
Mielestäni tuosta puuttuu vielä yksi mitätön oksennuskerta..  olen onnistunut oksentamaan tänään n. 5kertaa ?!  Menin jo jossain vaiheessa laskuista sekasin. Yritin vain muistella monta kertaa pyyhin kyyneliä silmistäni kun poistuin vessasta. 

Kumpa saisin tämän loppumaan. Vatsani ei kestä ja naamani on aivan turvonnut. Oon niin kiitollinen että aloitin tiistaina herkkulakon(jätski sallittu). Koska muuten tämä päivä olisi siältänyt jotain muuta järkyttävää.

Voinko mä sanoa muuta kuin; pettymys.

Mua pelottaa jo huominen..

saan itseni vain vihaamaan itseäni entistä enemmän,

ja tunne luovuttamisesta lähenee.

toivottavasti voitte paremmin.

lopetatko mut?

Ota musta kiinni ja hukuta mut, ole niin kiltti?
Vedä musta viimesetkin voimat. Heitä mut lattialle ja sylje mun päälle. Mä ansaitsen kaiken, aivan kaiken.

Tapa mut, ole niin kiltti. Kun mä itse en pysty siihen, saisin parhaimman avun. Lopettakaa mut, olkaa niin kilttejä. Niin kuin pienet eläimet laitetaan uneen ja hyvästellään. Voinko mäkin mennä? 

Kerrankin mun suu avautu psykologin vastaanotolla, hän tyrmäsi kaiken ja pehmitti sanomani, halusin vain saada sen ulos "mä tapan itteni" mutta vastaukseksi sain "et sä halua kuolla, näen että sussa on voimaa"... Yliannostusta on varmaan enään turha yrittää. Olen surkea enkä onnistu. 

Selaan googlesta hirttosilmukoiden kuvia ja teko-ohjeita.
Enkä mä saa sanottua tätä kenellekkään, kukaan ei ansaitse tämmösiä sanoja, ei edes tämä blogi, lukijatkaan. Mutta minne muualle mä tämän purkaisin, ANTEEKSI. Tää sota ei tuu loppuun ikinä, en enään ole varautunut heräämään letkuista. Se kun ei enään ole valinta.

Mun kyynelkanavat on jo kuivuneet tämän päivän jäljiltä.

Nyt mä lähden ulos pimeyteen kävelemään, en saa henkeä.

 

Pelkoa silmissä

Mun väsyneet silmät ei kerro mitään, mun silmistä ei näy mitään muuta kuin pettymykset ja syötyjen kaloreiden määrä, saatanan läski paska. En edes muista missä järjestyksessä mutta leivät 200kcl, ruoka 400 kcl, 2 keksiä 150kcl, karkkia 300kcl, jugurtti 80kcl,lohisalaattia 200kcl? Helvetti pyörristän siis 1500 siihen 1800 kcl oksennus kurkussa voisin vajota itkemään, mutten kykene edes siihen. Mä turpoan silmissä.

 Miksen mä voi olla hän, hento ja kaunis. Vaihtaisin itseni häneen milloin vain,

 tuntuisi arvokkaammalta jopa kuolla hänen tilassaan kuin omassani.

Kuinka helppoa oisikaan vain sulkea ovi perässä, kääntää nariseva ovi lukkoon, helistellä täynnä olevaa lääkepurkkia. 

Ei, en minä niitä yksi kerralla ottaisi, vie liikaa aikaa, tuskallisen liikaa. Kaataisin pienestä putelista kaiken alas.

Kääriytyisin vilttiin ja jäisin siihen. Joku kaunis valokuva kädessä, ehkä muutava kuivunut kyynel poskellani. 

En haluaisi kuolla yksin, laittain rakkaistani valokuvan käsieni väliin ja puristaisin sitä lujaa.

Pahinta todella on se, että mä olen hehkuttanut nyt muutaman päivän näiden lääkkeiden tehoa, kyllä nämä ovatkin tehonneet, muttei se silti hetkauta minua. 

Jos en olisi niin tunnollinen ja liikaa lupaava paska, olisin jo lähtenyt helpoiten, mutta nyt minä korvaan huonoa "lapsi rooliani" perheelleni ja yritän suorittaa koulun, maksaa kämpän ja laskut, tehdä työni.  Mikään niistä ei tunnu tavoittelemisen arvoiselta, koska en näe niissä mitään jatkoa minulle. Miksi... helvetti vie, miksi täytyy tuntua tältä?

 Kun voisi nauraa ja rakastaa.

Kaiken lisäksi kävelin tänään jälleen kerran itseni yli, otin yhteyttä "parhaaseen kaveriini" ja kerroin että minulla on ikävä häntä (hän joka nykyään seurustelee miehen kanssa joka oli mulle silloin _kaikki_)  Sanoin haluavani unohtaa menneet ja jatkaa kavereina meidän yhteisienkin kavereiden vuoksi.

Mua sattui ja sattuu vieläkin, mutta ainakin se toinen osapuoli meistä sai mielenrauhan.

Kaikki voi tehdä ja sanoa mulle ihan mitä vaan ja mitä minä teen; Luovutan hetken päästä omista tunteistani ja annan anteeksi.

ps. Oon jotenkin todella hermona nyt tästä mahdollisesta/ei mahdollisesta "raskaudesta", kun sitä ei vielä millään voi varmistaa..

Takaisin hulluudessa

Tää päivä alkoi huonosti ja päättyikin melko ahdistuksen merkeissä. Aamulla rohkaisin itteeni syömään muroja.. en kestä vain semmosta maidon mukana muussautuvaa mössöä, mikään ei ollut muuttunut, luulin olevani jo vahvempi voidakseni olla oksentamatta mutta ehei, laitoin kotonani suihkun valumaan siskon istuttua olkkarissa ja työnsin sormet kurkkuun. Kaikki kävi samalla tavalla kuin ennenkin. Pettymys.

 n. 160kcl..

Seuraavaksi söin 17 aikaan tupla suklaa patukan, en tiedä mutten potenut hirveätä morkkista. Mutta iltapalan tullessa isän luonani syötyäni kolme leipää ja kaksi pasteijaa.. ryntäsin oksentamaan. Mikä minua vaivaa? Miksi? Tiedän että rasvaiset pienet pasteijat aiheuttivat sen. Olenhan lihava, joten en saa jättää oksentamatta.

n. 550kcl

 total: n. 800 kcl

Kaiken tämän lisäksi.....

Mua pelottaa kaiken lisäksi, mä oon taas ajautunut hölmöilemään, enkä voi minnekkään muualle kertoa tästä kuin tänne, ja tännekkin kirjottaminen pelottaa... tunnen itseni niin likaseksi. Nimittäin harrastin ilman ehkäisyä seksiä ollessani serkkuni luona keski-suomessa... tuolloin minulla oli niin sanotusti menkat joten tunsin oloni "melko varmaksi" vaikka varmoja päiviä ei olekkaan.

Kuitenki en voinut oppia edellisestä vaan sama jatkui uuden tuttavuuden kanssa (johon olen hieman ihastunutkin tällä hetkellä) Laskin väärin kiertoni ja tajusin että harrastimme ilman kumia juuri ovulaatio päivinäni...... nyt se on myöhäistä katua.. jotenkin uskottelen itselleni etten voi edes tulla raskaaksi, nyt en vain tiedä mitä tehdä. Rakastan lapsia yli kaiken ja lapsi varmasti muuttaisi elämän... mutta silti mua pelottaa--- kaiken lisäksi en edes voi olla satavarma kumman lapsi olisi. Hävettää..

Millon mä oikein opin?! Tiedän että toimin todella tyhmästi.

Mun pitäis varmaan oikeesti lopettaa alkoholin käyttö kokonaan..

Mua itkettää tää kaikki, asiat on vaan taas niin sekaisin. Toisessa blogissa en edes kehtaa myöntää sitä..

no te ainikin tiedätte :( anteeksi.

Ja ihan kauheeta, että musta tuntuu nyt tältä...

ei olla puhuttu Viltsun kanssa kuukausiin ja nyt siltä tuli inboxiin viestiä.. haluais olla väleissä.

Miten mä pystyn? Se vehtas mun selän takan mun parhaan kaverin kanssa ja nykyään seurustelee sen kanssa... Mä vaan en osaa vihata, mutta sattuu ja vitusti.

tunne jolle ei ole nimeä

kaikki tuntuu hetkessä hajoavan palasiks.
ei ole mitään syytä miksi voisin huonosti
muuta kuin helvetinmoinen viha itseäni kohtaan.
en enään jaksa edes välittää levenevästä perseestäni
taikka reisistäni... miksi välittäisin?
pelkään vain arkun hajoavani alta. mitä väliä.
tää on helvetinmoinen paskavittu kierre ja mä en jaksa.
en saa edes kirjotettua sitä tähän. jatkan vellomista
vielä hetken helvetissä ja päästän irti.


niin säälittävä raukka paska mä oon.

No one loves a suicidal girl

Auttakaa.. mä en tiedä miten mä selviän tästä viikonlopusta.

Tuntuu että sekoan näihin ajatuksiin! Joka suunnasta tulee vain lisää surua, lisää kyyneliä. Mun neljä lähimmäistä ystävää ei halua/pysty/jaksa enään pitää muhun yhteyttä. Marianne ja Mindy, olivat siinä tilanteessa kun yritin itsemurhaa.. Carin taas ei enään halua olla "lapsenvahtina" ja Susan näin tänään ja hän vaikutti kireältä ja lopuksi  lähdettyämme ulos hän tokaisi vihaisen "ja mun seurassa ei sit vittu tarvii oksennella" menin ihan sanattomaksi ja yritin änkyttää etten mitään tehnyt vessassa, vaikka tiesin jo jääneeni kiinni... 

Mulla on paljon ystäviä, muttei ketään juuri nyt joka ois mun  luona mun seurassa ja pitämässä musta kädestä kiinni, toisaalta musta tuntuu säälittävältä etten mä vittu pärjää itseni kanssa.

Niin monet kerrat oon pettäny itseni
Leikkinyt että mä olisin joku muu
Miksei kukaan tuu
Ja pelasta mua pulasta, opasta oikeelle kadulle,
estä hukkumasta hulluuteen, pahuuteen

En mä osaa muuta olla
Vaikka yrittäisin kuinka, ei se onnistu pakolla
En mä pysty muuksi muuttuu
Vaikka tahtoisin niin paljon multa voimat puuttuu

Mut löytää näistä sanoista (klik)

Kipua voi kuulemma kestää, mut musta tuntuu etten mä kestä enään.

Täällä on vaan liikaa odotuksia, toiveita, joita mä en pysty toteuttamaan.

Lopettaisin tän kaiken tähän nyt ja heti, mutten voi jättää mun koiraa yksin tänne asunnolle.

Mä en vaan selvii... anteeks.


Nyt mä jatkan tätä bulimia-anorektista iltaani tässä hiljaisuudessa. Lihon ja lihon, mutta eikai silläkään enään loppujen lopuksi ole mitään väliä.

Hiljaiset kyyneleet

Monta tuskasta kyyneltä sisälläni, mikään niistä ei ole vapautunut poskilleni. Monta tappavaa kaloria mahassani. 
Monta pettymystä, monta vessassa käyntiä, liian monta polvistumista ja kakoamis ääntä.

Rakastan viettää aikaa äitini kanssa, olen vältellyt sitä liikaa, koska tämä laatu aika sisältää omat kriteerinsä, ruoka. Sain taivuteltua meidät sushi paikkaan jossa tuli sushia syötyä, leffassa 100g karkkipussi ja pienet popcornit. Ja ennen kaikkea tätä roskaa kotona kanaa ja riisiä.

.. ja kun kaiken noiden jälkeen mä ajattelen et peli on menetetty, läski mikä läski. Tunnen oloni vielä kuvottavammaksi, koska näläntunteeni palaa aina takaisin. En usko että se johtuu oksentelusta. Koska enemmän pidin sisälläni tänään. Ne likaiset salaisuudet olisivat saaneet vajota veteen. Mutten voinut lopettaa siihen kertaan, söin vielä yöllä 600 kalorin pizza ja oksensin yli puolet. Olen taas tässä samassa helvetinmoisessa kierteessä.

Mä olen niin uupunut. Tekee pahaa katsoa peiliin, kulkea ohi ja nähdä se suuri varjo. En enään pysty edes valehtelemaan itselleni olevan hyvä näin. Mä en olisi hyvä vielä edes 15 kilon pudotuksen jälkeen. Miten mä tuun jaksamaan kantaa itseäni enään kauaa? Henkinen taakkakin tekee jo kipeää, saati sitten fyysinen..

tappavia ajatuksia...

Mun tekis mieli huutaa kaikki ulos.

Joka ikinen salaisuuteni, kertoa kaikille kuinka mä tunnen.

Tukehdun näihin pahoihin ajatuksiin.

Hukun.

Syö, älä syö, oksenna, oksenna, oksenna.

3 herkkusientä,

2 ruisleipää,

pieni makkara,

pala lörtsy piirakkaa 

Ja sisälläni on pysynyt vain leivät...

mutta silti sinne jäi liikaa..

sisko haluaa karkkia ja sipsiä,

minä läski seuraan perässä kauppaan.

Pitkästä aikaa musta todellakin tuntuu siltä että hukun tähän yksinäisyyteen. Lääkeyliannoksen jälkeen mun parhaat kaveritkaan eivät enään uskolla nähdä mua. Mä ymmärrän kyllä, mutta pahalta se tuntuu kun on heikoimmillaan ja kaikki kaikkoavat.

Joten mikä järki tässä misään on?

Musta kun vain tuntuu että mulla on kaksi ainutta vaihtoehtoa.

40kg tai .... lähteminen.

Miksi, miks, miks MÄ TUNNEN NÄIN?

Eikö tämä kulu minusta ikinä irti?