vappumeininkiä

Pikainen ilmotus, pikaista tekstiä :-) kamat alkaa oleen aikalailla kasassa. Juna lähtee kymmeneltä. Oon siis menossa tiistaihin asti Vadelman luokse viettämään vappua, koirani otan mukaan. Saa nähä mitä junareissusta tulee.. huhu.

Ruokailut on sekasin, maha turvoksissa (osin menkkojen takia)
Tänään oon syönyt kaksi jugurttia, rivin suklaata, nokaraan jätskiä, 1dl nakki keittoa, muroja lautallisen. hyi.. kauheeta. Mutta mä haluan eroon tästä. Vadelman luona oon vasta puolen yön jälkeen ja siellä odottaa kuulemma ihana möksä ;) ja skumppaaaa... nam.

PITÄKÄÄ HYVÄ VAPPU!Juokaa vitusti liikaa mutta muistattehan käyttäytyä ;) Me ollaan niin koneriippuvaisia että mokkula ja kone on messis :-D

Olette ihania !

Mä haluan olla VAPAA

Ajoittain olen todella epätoivoinen, hukassa. Haluamassa lopettaa elämisen tähän pisteeseen. Mutta tänään mä olen saanut loppupäivästä iloa, auringossa kävellessä, lapsien kanssa leikkiessä.

Tiedättekö mitä? MÄ en jaksa enään VITTU VIE OLLA SAIRAS.
Anoreksia bulimia on helpottunut tajuttomasti, olen oppinut osittain arvostamaan itseäni. Olen oppinut unohtamaan kalorit jokseenkin, niin monen vuoden pinttymä se on ollutkin. Ruoka ei ahdista mua enään niinkään. Paino on ainut mikä saa mut vihanpartaalle. En vieläkään oo ottanu selvää mun painosta mut veikkaisin että jotain 54-56 kilon välillä(?) 

Mutten mä halua enään olla se sama syömisvammailija.
Mä haluan olla minä JA ELÄÄ. Koska mä vihaan mun 
elämää tälläsenä, niin ainut keino mitä voin tehä 
on muuttaa sitä.

pettymys

Terapia istunto.. musta alkoi tuntumaan että seinätki puhuivat kovempaa kuin me. Mun vastaukset olivat lähinnä muminaa ja istualteen nukkumista. Mun ajatukset oli ihan jossain muualla.
Niin tais olla sen terapeutinkin. Hänellä kesti monia kymmeniä sekuntteja miettiä ja rakentaa yksi pieni lause. Ehkä en vain ole tarpeeksi kärsivällinen.

Tää päivä on syötynä ihan tajuttomasti. Liikaa. Lähinnä tää tuntuu painajaiselta. 2x ruisleipää, karkkia 200 grammaa, subway leipä, nuudeli kuppi, siskon kanssa pakaste pizza puoliksi ja varmasti unohdin tästä vielä jotain.  Huominen ei tule menemään näin. Ei todellakaan. Nyt on palattava taas siihen ateriasuunnitelmaan. Pelkään olevani taas siellä 56 kilossa kun vähän aikaa sitten kävin 53 kilossa. Se 56 kiloa olisi tasan ansaittua tälläsellä sikailulla. Mun tekis mieli itkeä mutten mä jaksa, oon ollu niin masentunut ja väsynyt edes ajattelemaan mitä kaikkea paskaa syön. En edes halua tietää paljonko mä oon lihonut, taas.

Pelottavaa on se että ajatus "mitä väliä sillä on, mitä väliä millään on jos kuolen kuitenkin"

Huomenna 500 kaloria.

Pakko.

Anteeksi.

Kadonnut sielu

Mä haluaisin jäädä keskelle tietä makaamaan. Auringon säteet osuu mun silmiin. Mä yritän kovasti tuntea jotakin, mutta tyhjää. 

 

Viime päivät mä oon vaa leijunut jossain sumeassa usvassa. Vailla päämäärää. Kulkenut sokeana suojateiden ylitse. Miettinyt entäsjos- asioita. Mieltä sumentavia.

Tällä hetkellä mä vain toivoisin voivani halata jotakuta. Mulla on ikävä, en edes tiedä ketä ja miksi. Välillä tälläisinä hetkinä mä vain mietin, entä jos mulla on ikävä itseäni? Minua, joka on ollut hukassa monta monta vuotta löytämättä kotiin. Tiedän olevani tuolla jossain, ehkä sieluni karkasi minulta. Ehkä se pelkäsi liikaa satuttamista, ehkä vaadiin liikaa. En ole katkera että lähdit, en minäkään asuisi kodissa jossa on paha olla, jossa sinua ei hyväksyttäisi. Enkä oletan sinun tulevankaan takaisin ennen kuin minä paranen, opin kohtelemaan sinua oikein. Et ansaitse mitään muuta kuin onnen. 

Tahdon elää
Niin, etten vanhana mä joudu katumaan
Tahdon elää
Löytää sateenkaaren päästä satumaan
Tahdon tanssia ja laulaa
Tahdon itkeä ja nauraa
Tahdon elää, tahdon elää

minua ei ole olemassa.

Lääkkeitä syöty kolmatta päivää.  Olo on silti yhtä rikkinäinen.

Omaa lupaa rikottu ja syöty 900 kaloria. Sekään ei herätä minussa edes vihaa.

Olen tunnoton. Tänään vertaistukiryhmässä työntekijä sanoi "niin kauan tietää olevansa elossa kun tuntee olevan ihastunut, elämään, ihmiseen, luontoon" olenko minä sitten kuollut?

Eilen illalla entinen terapeuttini soitti minulle. Mä en voi tajuta miten paljon se liikutti mua,

ennen kuin huomasinkaan kyynel vieri mun poskella. Vaikka mä kuulin hänen äänen, silti ikävä jää.

Nyt kun olen tällä puolen blogia.. olen isoin valheiden kuilu ikinä. Anteeksi kaikille mun rakkaille läheisille. Mutta loppujen lopuksi tää on oikee vaihtoehto. Mä en voi olla teidän onnellisuuden tiellä.

Ja mitään muuta mä en haluakkaan kuin sitä, että te ootte onnellisia.

Mä haluaisin löytää taas tien kotiin,

kääriytyä peittoni alle. Täällä jossa 

olen, on aivan liian kylmä hengittää.

Joka päivä se tuntuu raskaammalta

ja raskaammalta. Ennen tiesin kestäväni

mitä vain, nyt pelkään mitä enään kestän.

Minua ei ole olemassa,

onko minua koskaan edes ollutkaan.

Vai kuvittelenko vain..?

Heikoin jaloin

Pelkään sitä romahdusta, mä pelkään milloin se tulee.
Millon mä en oikeasti jaksa enään hymyillä. Vähitellen
kipu on ottanut myös vallan kasvoistani. Mun keho tärisee
ja anelaa pysähdystä, apua. Lepäsin jo 2 kuukautta, 
mulla ei oo siihen enään oikeutta. Mun perfektionisti 
puoli ei kestäis sitä että lykkäisin taas työharjottelua
ja valmistumista. Haluan sen vaan pois alta, jotta multa

ei jäis mitään kesken jos mä poistun. 

Oon kysynyt joka ilta itseltäni, miks mä haluan kuolla?
Enkä oo ikinä saanut vastausta, pitsi tänään mä tajusin.
En mä halua kuolla, mä haluan vain että mun paha olo 
huomattais, että joku tietäis millä musta tulis terve.
Mutta pidän tota kaikkea ihan mahdottomana. Tiedän että
mun hätähuuto tulee olemaan lääkkeiden yliannostus.
Toivon vain ettei se ole viimeinen kerta kun anon apua.
Halusin kirjoittaa äskeisen kappaleen sen takia, jos ja kun
mulle kävisikin pahoin, joku tietäis että silti pieni toivo
on elänyt mussa, mutten vaan jaksanut kannatella sitä enään.

Musta vaan tuntuu et oon kokeillu kaikkea, kaikkea mitä mä
voisin ikinä yrittää. Suljettua, avo-osastoa, terapiakäyntejä,
vertaistukiryhmiä, lääkkeitä. Ainut mitä en ole on mielenterveys-
kuntoutuskoti yms. Mulla ei oo voimia hakeutua semmoseen. Olen jonossa kyllä dialyktiseen käyttäytymisterapiaan, mutta musta tuntuu et ennenku pääsen sinne on jo myöhästä.

Esitän niin vahvaa, haalin itselleni töitä pitääkseni kaikki nämä ajatukset loitolla.
Vaikka joka ikinen sekuntti olen lähempänä lähtöä.  se on vain asia, josta ei saa puhua.
Mä tarviin mielenrauhan, mun täytyy saada kirjoitettua kaikki kirjeet loppuun.

Ansaittu ruoka huomiselle on

olematon.

Mä haluan olla taas ihminen

Aamulla mun ajatukset sahas ristiin, ota nyt se tabletti, siis yksi vain yksi. EI se masennus muuten helpotu "no koko kourallinen" ei, yksi, ota yksi niikuin pitääkin. Niin sen kuuluu olla. Hyvä että sain nieltyä sen yhden tabletin. Tuntui häviöltä alkaa taas syömään "mömmöjä" vaikka ne onkin vaan ja ainoastaan mun omaks parhaaks. Mutten saa sitä vaan takaraivooni.  Koulu päivän vietin lasittunut katse ylläni. Näin terveydenhoitajaa ja kuraattoria. Juttelu oli pientä, koska sain suustani vain muminaa.   Sovimme seuraavasta ajasta ja ehdotin jos puolen päivän aikaan kävisi niin en jäisi tunneilta pois koska on ruokailu, terkkari vastaus tuli suoraan; "ethän sä voi ruokailua skipata, näin sut tänään ruokalassa vain vesilasi kädessä" kuitenkin se sanoi sen ystävlliseen ja huvittuneeseen sävyyn "anteeksi, olen stalkkaaja" onneksi terkkari on mukava ihana ja nuori. Heille on helppo puhua.

Ensimmäinen viikko,	edelleen toi treenattu kroppa on IHANA. 728 kaloria, paino tuon jälkeen	55.07 kg
2vk	716 kaloria	54.13 kg
3vk	705 kaloria	53.2 kg
4vk	694 kaloria	52.27 kg
5vk	683 kaloria	51.33 kg
6vk	671 kaloria	50.4 kg
7vk	660 kaloria	49.47 kg
8vk	649 kaloria	48.53 kg

Kauhee ku ton tilaston mukaan paino tippuu todella hitaasti, voihan se tietty tippua nopeamminkin.
Mun täytyy nyt vaan tosissaan alkaa liikkumaan ja tekemään pienoisia lenkkejä.  Pitää ottaa tiukempaan seurantaan mun paino, en haluu et se menee enään yli 55kilon. Koska sitä mun mielenterveys ei kestä.

Mun painonnousun takia (jota en oikeasti ymmärrä, koska en syö edes riittävää määrää)  menin terveysasemalle ottamaan kilpirauhas kokeet, en tiiä mitä teen jos niistäkään ei löydy mitään. Vajaatoiminta nimittäin juuri aiheuttaa painonnousua ja väsymystä, mielensekavuutta yms. Ehkä mä vaan haluun löytää jonkun kunnon syyn tähän kaikkeen paskaan.

Mä haluisin että mulla ois joku syy olla täällä. Mä haluisin auttaa teitä. Nähdä teidät monet ihanat ihmiset livenä ja halata, katsoa teitä silmiin ja sanoa; me parannutaan, kaikki tulee olemaan velä hyvin. Haluun et tiiätte et mä oon tässä. Ainakin te tarviitte mua.  

Viime aikoina musta on vaan tuntunu ettei kukaan oo hyötyny musta yhtään, mulla on joku tarve tuntea itseni tärkeäksi. Viime ajat mä oon vaan maannut mun olohuoneen lattialla ja itkenyt paskaa oloa, haluun sen loppuvan. Mä haluan olla jotain muutakin kuin vain _tippuva kyynel_ mä haluan pelastaa teidät.

Mä haluan tän ajatuksen, teon, mielikuvan lähtevän mun luota pois. Mä haluan tuntea ja rakastaa, mä haluan taas olla ihminen.



ps. Lähden huomenna kotoa 7.20 ja palaan kotiin illalla kello 22 maissa.
Miten mä tuun kestämään? Uusi työkeikka huomenna tiedossa.
Mä en voi vaan sanoa ei. 


pps. mulla on niin tappava ikävä mun vanhaa terapeuttia.. <'3

pieninä kyynelinä kylmällä lattialla

En tiiä miten saisin aloitettua tämän postauksen ilman että mun sielu repeäisi. Ei se onnistu millään.  

Mistä tää epätodellinen kuollut olo tulee?
Kuljen silmät sumeina enkä edes näe eteeni,
tuntuu turhalta yrittää saada ajatuksiani tähän.
Tuntuu etten saa niitä kiinni millään. Mun sisällä
huutaa kaksi sanaa yhtä lujaa enkä kuule niiden alta 
mitään muuta KUOLE KUOLE KUOLE LAIHDU LAIHDU LAIHDU.

Tuntuu jopa säälittävältä tulla tänne itkemään. Tiedän että teilläkin on vaikeata, paljon vaikeampaa kuin mulla. Ei mulla ole mikään, ei mua vaivaa mikään muu kuin se että kuolema pyörii mun mielessä ympäri vuorokauden. 

Pitkästä aikaa raahauduin omaan kotiini, rehellisesti sanottuna oon katsonu paremmaksi rikkoa itseäni isäni luona kuin tulla näiden ajatusten kanssa yksin kämpilleni, mutta nyt tuntuu ettei sillä ole edes mitään väliä. Yksin olen kuitenkin. Kotona kukaan ei puhu minulle, ellen ole jättänyt siivoamatta jotakin.

Haluisin laittaa äitille viestiä etten jaksa, tai mulla on paha olo.Mutten mä voi tehdä sitä. En vaan yksinkertasesti voi.Tai rikkoisin lupaukseni.Rikkoisin äitini. Saisin hänet taas huolesta sekaisin. Vaikka hän on äitini,rakas äitini,hänen ei tarvitse siltikään kestää tätä kaikkea jota aiheutan hänelle.

Joudun tyytymään nyt itkemään yksin pehmeän olohuoneeni mattoni päällä, edes itkeminen ei tunnu hyvältä. Ja kun alotan itkemisen tulee edesmennyt kaverini mieleen. MÄ EN KESTÄ.

Satutan tyttö, hän haluaisi olla mun kanssa. mutta mä olen kasa ongelmia, en edes pärjää itseni kanssa. En halua rikkoa häntä.

Oon syöny tänään huonosti, silti liikaa. Jokusen 800 kaloria. Ennen kuin uskolsin syödä ruisleivät mun oli pakko käydä vaa'alla. Iltapaino oli kauheat 55,4kg. Lohdutin itseäni se on vain iltapaino. En saa enään karttaa vaakaa, ilman vaakaa en pysty laihtumaan. Tuntuu että tällä hetkellä olen täällä elossa vain ja siksi, koska en voi kuolla tämän painosena. Mietin vain ettei kukaan jaksa kantaa minua arkussa tämän painosena. 

puhuin samalla tytölle facebookissa... 

hän ei tiedä mitä tehdä koska en pysty

 sitoutumaan, kohta hänkin lähtee.

ja vain mä jään. Annan tytön mennä 

koska mä rikon hänet.

Is there anything what I could do

Oon niin kauhean pitkään hautonut näitä ajatuksia,
räjähdän jos en saa niitä sanotuksi. En mä halua valehdella teille, mutten halua saada teitä huolesta sekasin. Siksi mä sanon tän tänne enkä tuonne toiseen blogiin, koska pelkään jonkun ystäväni lukevan sen ja kertovani äidilleni, tai ihan minne vain.

Tai sitten he eivät edes välittäisi. 

En tiedä saanko olla edes loukkaantunut, tänään kaupalla törmäsin vanhaan tuttuun ja hän kertoi parhaan kaverini muuttavan nyt 1.5...(hän asuu monta sataa kilometriä tällä hetkellä kauempana) minulle hän ei ole soittanut/puhunut yli viikkoon, tosin en minäkään ole vaivautunut. Koska olen vaan ajatellut ettei häntä kiinnosta tietää miten voin. Nyt se ajatus tuntuu todellakin todelta.

Mä oon suunnitellut vetäväni yliannostuksen lääkkeitä.
anteeksi, anteeksi. Kun töksäytin sen vain noin.
Kukaan, ei kukaan tiedä tästä. Nyt minä ja vain te.
Uskon tekeväni oikein. Suunnittelen kaiken varulta.

Vielä pienen hetken mä jaksan jatkaa tätä näyttelemistä.

Rakastan teitä, paljon.

Yes I do. 

 Kuunnelkaa tämä <3

I am a slow dying flower

Aamulla mikään ei tunnin niin raskaalta kuin silmien avaaminen, herätyskellon sulkeminen.
Kello näyttää 6.30, seuravaaksi 7.20. Tunnen itseni tajuttoman säälittäväksi, saamattomaksi saastaksi. Kyvytön tekemään mitään.

Koulussa makaan pulpettini päällä, kukaan ei edes huomaa minua,
saatan kuulla sarkastisen lauseen jostain päin luokkaa "ai kato suaki näkee täällä" muuten mä olen kuin ilmaa. Kun paritehtävät jaetaan mun yli hypätään. Olimme ottamassa sydänfilmiä toisiltamme, opettaja käski minut esimerkiksi makaamaan sängylle. Ensiksi ajattelin, käden jäljet voin peittää. Seuraavaksi muistan että liuskat kiinnitetään myös nilkkoihin. Pomppasin täysin paniikissa ylös sängyltä ja kieltäydyin. Niitä arpia ei voi peittää... Mumisin vain etten pysty. Sillä hetkellä musta tuntu niin pahalta.

Vähän uudemmassa seurueessa hetki sitten poltin kannabista ensimmäistä kertaa. En tajua mikä mua vaivaa, osa musta huutaa mua kertomaan terapeutilleni edes viestin välityksellä; mitä vittua mun päässä oikein liikkuu..? Tuhoan itseni. Huumeetkin tuntuvat nyt niin hyvältä idealta, ne tukahduttavat nämä ajatukset. Tai saavat minuun rohkeutta toteuttaa kaikki haudotut suunnitelmat.

Sekoaminen tuntuu tällä hetkellä vain ainoalta turvalliselta keinolta.
Enkä mä saa pyyhittyä tätä paskamaista väenvängällä väännettyä tekohymyä kasvoiltani,
vaikka kyyneleet pyrkivät samaan aikaan ulos. Hymyilen silti ja kaikki uskovat mun olevan parantunut,
elämää täynnä. Ilman hajottavia ajatuksia. Tuntuu niin pahalta etten ole kertonut äitille kuinka oikeasti voin.
En ansaitse hänen apuaan, en kenenkään. kaikki on tehny mun eteen niin paljon töitä ja mä vain olen..
ikuisesti sairas.

Tää ei oo mikään vitsi, mun täytyis oikeasti laihtua 20 kiloa jotta mä voisin elää itteni kanssa.

Koska mä näen itseni 65 kiloisena.

valehdellaan asiat paremmiksi

Kauheeta myöntää kuinka sh mörkö vetelee mua hihasta.
En oo pystyny nudattamaan ruokasuunnitelmaa vaan tehnyt taas niinkuin ei pitäisi. Kuitenkin oon saanu syötyä tänään koulussa päivällä kaksi pientä ruisleipää, myöhemmin proteiini juoman, kotiin tullessa kanaa ja vihanneksia jonka seurana vetelin heti perään hyvän satsin rahkapiirakkaa.. 100 grammassa siinä paskatortussa olikin jokunen 255 kaloria, eli jippii yhdestä piiraasta sain jo varmaan 500 kaloria.

Etten vaan pääse laihtumaan. Luultavasti koko päivästä tuli noin 1000-1200 kaloria. Epäonnistunut fiilis.

Kuinka tekopyhää kertoa nyt tänne kuin

ka mä oon huijannut jopa itseäni "syön hyvin, en halua laihdu

ttaa, ja tsempannut muita syömään ja kertonut tekeväni samoin" vaikka oikeasti mä vaan mietin kuinka mä saisin mun kehosta kymmenen kiloa pois.

Hävettää myöntää kuinka mä eilen ilman syytä sängyllä maatessa räjähdin itkuun, se vain tulee jostain, yllättää minut.

Mä mietin niin usein, miksen mä vain pysty olla normaali?
Mä haluaisin.

"I know what it’s like to want to die. How it hurts to smile. How you try to fit in but you can’t. How you hurt yourself on the outside to try to kill the thing on the inside."

Uusi aloitus

Kiitos kaikille ketkä on seurannut mua tänne asti.
Uusi blogi mutta vanha bloggaaja. Monien vuosien takaa.
Siirryin tänne, koska en enään kestänyt sitä kuinka moni
läheisistäni lukee blogiani. Olen kiitollinen että niin moni kannusti
minua jatkamaan näin <3 kiitos.

Uusille tiedoksi, lyhyesti minusta;

Täysi-ikäinen, vähän enemmän kuin vähemmän epävakaa,
masentunut, syömishäiriöinen. Nyt pyristelen kohti pintaa.