Totaallista romahtamista ja liikaa asiaa

nyt mä helvetti vie murennun, kuolen tähän kipuun. En oikein tiedä kuinka kaukaa mun pitäis aloittaa kertomaan teille, osa teistä tietää ja osa ei.

Mä nykyään seurustelen tytön kanssa, mä rakastan sitä ihan mahdottomasti. Meidän molempien taustat on vaan tajuttoman raskaa. Mun tyttöystävän (sanotaan vaikka Hillan) ongelmat on melko painavia ja suuria. Me ollaan tavattu osastolla rikkinäisinä. Hillan tyttöystävä kuoli puolivuotta sitten äkillisesti... Hilla on siitä asti ollut sekasin ja nyt me tavattiin. Hilla käyttää kuitenkin  lääkkeitä väärin, liikaa erilaisia päihteitä... 
Tänään oli kuitenkin vika tikki. Olin helpottunut että Hilla edes kertoi mutta hän oli vetässyt jonkun verran rauhottavia ja sun muita. Mä itkin tuskasta. Sain asian tietääni tekstiviestillä, eikä mun epävakaa pää kestänyt lukea niitä viestejä hajoamisista.. MITÄ MÄ TEEN. Sain itse paniikki ahdistus kohtauksen ja vedin taas ranteeseeni pieniä vekkejä :( ja rikoin ihon. ja tuntuu aivan tajuttoman paskalta. 

Oon hylännyt mun kaverit... en oo pitänyt niihin yhteyttä ja oon kulkenut huonoilla poluilla Hillan kanssa. Mun ystävät on huolissaan musta ja miettii miks musta ei kuulu mitään muuta kuin silloin jos tarvitsen neuvoja tai apua.. MÄ OON PASKA. Miten mä enään ikinä saan heitä takaisin. Mua ahdistaa KAIKKI. Hillan pahaolo, oma pahaolo. Syömättömyys.... Hillan syömättömyys.. Pilvi, huumeet, lääkkeet KAIKKI SE PASKA. Tappaako huumeet ja lääkkeet Hillan ja mun suhteen?? '

Kaikki sanoo ettei täs käy mun kannalta hyvin ja mun pitäis lopettaa tää.. mutten mä voi, rakastan sitä.

miksimiksi, juuri kun kaikki oli kasassa. miksi mun täytyy kirjoittaa tätä nyt tässä teille? Miksi? Mä en jaksa enään hajota. Tää vaan vie kaikki voimat. Kuolen huoleen Hillan puolesta.

hengissä

Anteeksi tämä pitkä piinaava hiljaisuus, kaikkea on sattunut.

Olen rakastunut.. voi kyllä luitte oikein, RAKASTUNUT. tyttöön. pidän siis enemmän tytöistä.

Mutten mä silti saa vedettyä itseäni POIS... oon niin rappiolla.. juon liikaa, näin arkimaanantainakin.
Häpeän yksin ja huutoraivoan ja itken.

Mä tiedän että mä oon niin syvällä etten tiedä kuinka mä kestäisin...... mutta musta vaan tuntuu etten pysty lopettamaan tätä hajoilua.

En voi syödä ja jos syön niin erittäin vähän. olen oksettava. enkä tiedä kuinka vitussa mä voin tästä jatkaa.

Kun poiis lähteminen houkuttelee vaan liikaa... ja mä itken.


Anteeks kun en ole vastaillut kommentteihin, ja se ei tosiaan tarkota ettenkö VÄLITTÄISI TEISTÄ.
Aivan liikaa, jakselkaa MURUT.

Again and again..... I go mad

Mä oon nyt niin sekoomis pisteessä.

Kävin vaa'alla eihän se mikään ylläri sinänsä ollut. Silti mä tartuin terään,

miksiKÖ? Koska mä oon vältelly syömistä, tehnyt paljon, elänyt vähillä ruuilla. 

Ja tulos on NOLLA. Vitun NOLLA !!! 

Paino oli aika samaa luokkaa.. iltapainon otin mutta silti. Oisin voinut hirttää itseni.

Päädyin nyrkeihin ja terään. 

Säälittäviä viivoja, liian pieniä lyöntejä. 

mä vihaan tätä. 

Pitää vittu lopettaa syöminen.

joo uhkaa vaan, säälittävä ahne paska... as always..

anteeks tää postaus.

mä vaan hajosin. 

Voiko tunteeseen kuolla?

 

 Mä kuolen tähän ahdistukseen!!!
Millään muulla lauseella mä en vain pystynyt aloittamaan tätä. 
Ja tästä tappavasta tunteesta voin vain itse syyttää itseäni; VITUN IDIOOTTI. 

• Mä puolitin mun vahvimmat masennuslääkkeet ilman mitään lupaa..  pian lopetan ne kokonaan.
• Mä en osaa olla syömättä, vähentämään oon pystyny mutta sekään ei riitä. En saisi syödä..
• En osaa sanoa ei, teen liikaa töitä, toisaalta musta tuntuu etten tee yhtään mitään. pe-su yhteensä 33h töitä..
• En osaa asennoitua mihinkään, en osaa olla missään.  

Huh, en edes tiedä välittyyky tämä viha, väsymys ja ahdistus sinne asti. Voisin kuristaa itseni. Olin eilen saada (taino sainkin..) paniikkikohtauksen bussissa, pitkästä aikaa. Welcome..

Aloin täristä bussin takapenkillä. Tunsin kuinka huulistani lähti tunto ja bussin käytävä alkoi pyöriä silmieni edessä. Hengitä, hengitä, hengitä nyt saatana. Lopulta sain hengitykseni tasautumaan. Noustessani bussista oloni helpottui. 

Päästyäni töihin lasten kotiin, se iski uudelleen. Talo oli pimeä ja hiljainen, isot moderniset ikkunat veivät talon rakenteesta enemmän tilaa kuin isot korkeat seinät. Istuessani ulkona tupakalla se iski, panikoin jonkun tarkkailevan minua, kuolen kuolen. Näin harhoja taas, ne vilahtivat ohitseni vähän väliä. Pakotin itseni soittamaan DKT-terapeutilleni jolle saan soittaa joka päivä 8-22 välillä, vaikean tilanteen tullessa. Helpotti hieman muttei kokonaan. 

Ja nyt se iskee taas :( en kestä. Sain juuri syötyä aamupalan.
Nyt istun ahdistusksen kanssa ruokapöydässä tyhjä lautanen edessäni. Ja se tunkeutuu taas sisälleni, hiljaa mutta varmasti.
Ajatukseni alkavat taas menemään sekavaa rataa, kohta töihin, eka isälle, ensiksi talolleni, lenkillekkin pitäis mennä, söin juuri kaksi leipää, jugurttia. Olen ongelma, läski. Lopulta saan itseni vihaiseksi ja puristan jalkojani mustelmille. Veitsi käteen vai puhelin käteen? Siinäkö vaihtoehtoni ovat? Terapeuttini tai viillot. 

Mä oikeesti hajoan tähän lattialle. 

LOST

Olen hukannut keijun siivet. Ne ovat kokonaan poissa, tilalla on vain raskaat painot nilkoissani. Ne estävät minua elämästä. Niin kuin joka ikinen gramma minussa. Kaikki on kadonnut, taito olla tyhjääkin tyhjempi on kuollut. Olen kadottanut itseni jonnekkin höyheneen kevyen ja normaalin elämän välille. Tämä väli tuntuu kaikista pahimmalta - en ole missään. En edes terve, enkä laiha. 
Täällä -ei missään- on niin pimeää. Haukon happea mutten saa vedettyä keuhkojani täyteen. Olen vajanainen. Vailla itseäni.

Ihmiset, terapeutit, lääkärit kertovat kuinka pikku hiljaa löytää itsensä. Entä jos jokin on varastanut minut, entä jos "taito" elää on kadonnut lopullisesti.

Tuntuu pahalta kuinka mä olen taas voimistunut huijaamaan muita, kuinka mun keho pakottaa mut siihen.. ei hiiskahdustakaan niistä pakottavista verta valuvista mielikuvista, tai siitä vapauttavasta tunteesta kun terä repii ihon poimu poimulta auki. 

 Kaikessa hiljaisuudessa lukittaudun vessaan..

tunteiden saartama

Jokin pieni, hento, särkynyt tunne on vallannut minut. Hiljaa olen vihainen, mutta kaikkein eniten helvetin surullinen. Olen tukehtumassa tähän  vyöryyn joka vaahtoaa sisälläni. Mulla on IKÄVÄ. Niin kamala ikävä.  Niin moni asia muistuttaa susta täällä, onneksi taivas ei ole kaukana vaikka se välillä tuntuukin siltä. Rakas D, kumpa olisit saanut tarvitsemasi avun ja nähnyt vielä toivoa täällä meidän kanssamme. Toivon että jollakin tavalla sä pystyt lukemaan nämä. Mutta mä lupaan, mä teen kaikkeni että voisin auttaa muita.  Ollaan sun äitinkin kanssa puhuttu asioista paljon, se rakastaa sua. Niin niin paljon. Se menee kunnallisvaaleihin ajamaan meidän nuorten asioita, jotta meille saatais paremmat hoidot ja oltavat. Mä aijon auttaa sun äitiä, niin paljon kuin vain voin. Enkelit ovat kauniita, mutta susta tuli liian aikaisin enkeli.. olet hirmurakas.

Tän kaiken surun ympyröimänä mä olen jaksanut uurtaa salilla, tällä viikolla olin siellä kuusi kertaa. Ensi viikolla yritän ehtiä n. neljä kertaa. Tuntuu kauhean laiskalta jos en saa jotain aikaseksi edes yhden päivä aikana. Liikunta tuntuu olevan mulle taas pakokeino tästä kaikesta. Toivon vaan että en unohda syödä.
Toisaalta toivon etten söis enään ollenkaan. Ja paino putoaisikin jollain ihmeen kaupalla.. olisin kerrankin onnistunut jossain. ja voisin tuntea itseni hyväksi. 

MÄ tukehdun tähän...

 Nimittäin itseeni... läskeihini, kiloihini.

Oon paisunut, ostin äidin antamilla lääkerahoilla vaa'an.

Enkä ole saanut mitään tuloksia. Monta päivää vain samaa lukua,

ja enempää. Mä todella oon tukehtumassa. 

Vihaan ja itseeni.

Kyyneliini. 

 Jos mä en edes voi saavuttaa laihuutta... niin kuoleman voin.

Miksei painoni laske.. !? 

Syön päivittäin 600-1500 kaloria,

ja mikään ei muutu.

Miksen ole minkään arvoinen..

Olenko pilannut iteseni?

vihaan vihaan vihaan vihaan.

SAATANA.