Don't eat, you will only regret it

Nyt kaikki alkaa alusta. Opettelu olemaan syömättä. Kuluttamaan enemmän kuin syön. Juomaan taas vihreetä teetä. Lihaskuntoa, ruokasuunnitelmia. Päiväkalorit. Paluu helvettiin. Mun on pystyttävä, koska en voi enään muutakaan. Mun elämä täytyy järjestää taas uusiksi. 

• Urheilu, vähäkalorisuus (joka päivä yksi lenkki tai sali)
• Työt
• Ystävät ja vapaa-aika

Niin se tulee menemään tästä eteenpäin. Paino täytyy ottaa tässä viikon sisään, vaikka se sattuu.
Mun täytyy kohdata ne läskit. 

Huominen 300 kaloria. Äitienpäivä herkkuni jää vain kahviin. Anteeksi äiti.  Mulla ei oo mitään kontrollia enään itseeni, mun täytyy oppia rakastamään just _tätä_ kontrollia. 

Musta tulee laiha. 

Alemmat on eka tavoite jaloille, ylempi lopullinen. 

Haluan nuo.

Hiljainen pyyntö

Tunnen kuinka lääkkeet peittävät ajatukseni. Yöllä muutama ketipinor naamaan, jotta ei tarvitsisi ajatella.

Siitä on monta monta viikkoa kuin viimeksi oksensin. Tukiryhmässä he tilasivat pizzaa kaikille, ahdistuneena uskottelin pystyväni syömään muutaman palan, puolessa välissä pizzaa kesytin ja sanoin meneväni vessaan, pyyhin vessassa kyyneliä poskiltani. Pettynyt katse katsoi takaisin peilistä. Harjoittelin hymyni valmiiksi ja astuin ulos vessasta. Pakkasin pizzan mukaan ja annoin siskolleni.

Naurettavana olen hyväillyt terällä ihoani. Koska mikään ei tunnu miltää, ei se edes satu. Yritän olla tajuttoman varovainen jotten osuisi taas verisuoneen taikka vetäisi liian syvää haavaa.
En halua nähdä niitä enään kehossani.

Huomenna on äitienpäivä. Tunnen itseni huonoksi,

olen aiheuttanut pelkkää surua,

huomenna kahvipöydässä vaikerran ja mietin mitä söisin.

Ja näen sen saman pettyneen ilmeen, "miksi".

ja tiedän äiti rakkaan ajattelevani "mitä minä tein väärin,

että lapsestani tuli tälläinen?!"

Mä oon taas tullut siihen etten uskolla nousta vaa'alle. 
Koska näen sen itsestäni. Isonen. Mua hirvittää. En ymmärrä.
Onkohan vaa'alla luku 63 kiloa jo lähellä? Normaalipainon raja.
Olen liian iso, en kehtaa edes liikkua mihinkään. Mun tekis mieli repiä tämä läski irti minusta. se ei kuulu minuun. Mä kyllä lupaan tehdä tälle jotain. Mua oksettaa tää kaikki lyllyvä vatsassani, perseessäni. Joka puolella.


Hoitokokouksessa masennuslääkettä nostettiin maksimiin, 60mg vuorokaudessa. Edes se ei saa näitä ajatuksia katoamaan.

mihin minä joudun? 

Pelastakaa mut, ja taikokaa

 mut edes 45 kiloiseksi,

jotta voisin elää.

 

muhun sattuu liikaa

Tää tilanne on puistatavan kauhea. Mun "ystävältä" ei ole tullut enään muuta viestiä. Ei anteeksipyyntöä, ei mitään. Viltsu on lähettänyt sydäntä repiviä viestejä. Tuntuu että minä olen lapsellinen, syypää.. liikaa reagoiva.  Olenko..?

"Haluisin hieman keskustella 

kanssasi mikäli kykenet siihen, 

toivon että löytyisi sen verran kypsyyttä"

- Viltsu

Mä en halua... mä en voi. Jos jään kuuntelemaan niitä selityksiä, syytöksiä, murrun. En halua hänen punovan ympärilleni enään yhtään verkkoa. Haluaisin olla vapaa hänestä, vielä joskus. 
En aijo pitää molempaankaan enään mitään yhteyttä. 
Tuntuu että on vain parempi kadota molempien elämästä,
haluan ajatella etteivät he ansaitse minua..

Kipu on ainut asia mikä pitää mua elossa. Ja lääkkeet. Musta tuntuu etten halua kokea enempää kipua, henkistä kipua. Mä hukun tähän.

Viilto, viilto, viilto. Hymyilen ja vedän hihat alas. Lääkkeiden avulla kyyneleeni eivät pääse valumaan, lääkkeiden avulla mä hymyilen rakkaille. Lääkkeiden avulla mä hengitän.

VITTU mitä paskaa.... en tiedä mikä mua estäää... työtkö? Mulla on kaks ihanaa vakkari perhettä johon teen lastenhoitokeikkaa maailman ihanimpia lapsia. En haluaisi jättää heitä. Velvollisuuksia, sovittuja työvuoroja. Haluaisin toisaalt vain vaipua ilman velvollisuuksia yksikseni tähän asuntoon. Vetää lääkeöverit ja nukkua ikuista unta. Vuotaa kuiviin. 

tää ei vaan tunnu enään oikeelta.

Huomenna on hoitokokous, pystynkö mä hymyilemään?

Rikottu, hajotettu ja petetty

En tiedä kuinka enään olla. Eilen illalla sain itse selville että hyvällä ystävälläni on juttua viltsun kanssa ja ainut vastaus minkä sain "haittaaks se?" MITÄ VITTUA..?? HAITTAAKO. Se nainen tietää sata varmasti monta kyyneltä oon itkenyt Viltsun takia... se tietää paljon mä välitän siitä.

Musta tuntuu ettei missään oo mitään järkeä, ettei missään oo mitään enään jäljellä. En halua nähdä kaveriani, en halua nähdä Viltsua. Kaiken lisäksi mun kaveri tietää kuinka pohjalla nytkin olen ja yritän herätä.

Tätä mä oon pelännyt, just tätä. Miten mun nyt täytyis olla..? Oon nin yksin. Ja hajalla.

Haistakaa molemmat paska.

kuunnelkaa

Voi rakkaat, katsokaa tämä ja kuunnelkaa.
mua tää kosketti suuresti.

ehkä mun elämä on vielä jossain,
mun täytyy vaan löytää se,
nyt mä olen vain niin niin hukassa.

550 kaloria

tää tunne pelottaa mua

Mä en pystynyt, oloni on nöyryytetty. Luulin tosissani voivani hoitaa tämän toiseksi viimeisen harjoittelun. Mutten vain voinut. Itku kurkussa selitin tilanetta hieman työpaikkaohjaajalleni. Hän ymmärsi minua todella hyvin. Mutten mä silti voinut ymmärtää itseäni. Mä olisin niin halunnut pystyä, mutta töissä ajatukseni harhailivat edes takaisin. Silmissäni sumeni vähän väliä. Näin sumeita verisiä kuvia silmissä. En pystynyt olemaan siellä, "hymy" huulilla.

 vittusaatana_heikko paska_

Mua oksettaa. Peilit, vaatteet, mun kroppa.. kaikki. Sanon kaikille olevani sinut nykyään.. vihaan valehdella.

"ota tätä"

"äiti mulla ei oo nälkä"

"ootko syöny??"

jooojooo....

ja silti oon syönyt aamulla yhden ruisleivän, kahdelta pienen jätskin, salkkareiden aikaan grillatun maissin ja 2 ruisleipää. Tuntuu kauhealta.

 en tunne mitään. taas tähän on tultu. Oon hukannut tunteen kun voi hengittää.. ja on vain yksi ainut keino tietää olenko mä vielä elossa.. tunnenko mä enään?

Mä en oo ikinä tuntenut oloani näin väsyneeksi, mun ei oo ikinä tehnyt tiukkaa pukea vaatteita päälle, mennä suihkuun, tai pestä hampaita. Hakea ruokaa. Mä en vain jaksa.

 En tajua mistä tämä kaikki vyöryi.

oon liian väsynyt edes tappamaan itseäni.

tuntuu et mun pitäis päästä nyt heti, tällä sekunnilla huutamaan mun tuskaa terapeutille,

joka ei edes voisi auttaa.. mutta joku edes tietäisi ja kuulisi mut.

väsynyt elämän vaatimuksiin

Oli rentouttavaa päästä irti arjesta edes hetkeksi. Oli ihanaa viettää aikaa Vadelman ja koirien kanssa. Nyt taas olen pirstoutunut huoneeni lattialle. Olen väsynyt ajattelemaan mitään.
Tunnen itseni kyvyttömäksi, säälittäväksi.

Miks musta tuntuu tältä? etten mä jaksa mitään, etten saa mitään aikaseks? Nyt on toiseksi viimeinen työharjoittelu menossa ja minä väännän itkua ennenkuin pääsen lähtemään työpaikalle. En haluaisi, en pysty mennä sinne katsomaan ihmisiä silmiin ja olemaan ammatissani. Musta tuntuu että se vaan vie liikaa voimia.

Viikonloppuna on töitä 8-15. Mä haluaisin itkeä, mikään näistä ei ole liikaa.. paitsi mulle. 

Mä oon sulkeutunut yksin. Jaksan nähdä enään harvaa ihmistä.
Koska harva enään tietää mikä kipu mun sisällä jyllää.
En saa edes tästä tekstistä mitään aikaiseksi. Mulla on niin huono ja saamaton olo.

Kesä ahdistaa.. en voi ottaa määräaikaista kokopäivä duunia, koska mun psyykkinen kunto romahtais, mutten mä voi myöskään maksaa vuokraa ilman mitään 1500e.. kesä-elokuulta. 

Miksen mä enään ole se joka jaksoi ja säntäsi paikasta toiseen?
Kuitenkin syön ja saan ravintoa ihan hyvin, luulen ainakin niin. Olen varmaankin nyt isompi kuin koskaan. Muttei mikään silti suju.
Oon niin väsynyt tähän. Itseeni, ja tähän mitä kaikkea täytyykin tehdä sen eteen että katto pysyy pään alla ja on ruokaa. 

uskottelen kaikille unohtaneeni V:n... mutten vain ole. Enkä tule ikinä unohtamaankaan.

Mun tekis mieli irrottaa ote kaikesta. Mun kyyneleetkin hukkuuvat tähän tyhjyyteen.

missä tämän päivän ruokahaluni on? Ekan kerran söin neljältä jugurtin ja karjalanpiirakan, äidillä grillatun maissin ja pihvin. Kai tuossakin on jo liikaa.

Mä en oo koskaan ollu näin toimintakyvytön.. viekö masennus multa viimesetkin voimani?
vai pitäiskö mun uskoa että mulla on kaikki hyvin? En tiedä mitä mun täytyis tehdä? Tiedän etten jaksa tehdä töitä, mutten voi keskeyttää niitä nytten. En kestä jos valmistumiseni venyisi vielä lisää. En kestä tätä heikkouttani.